keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Kauden puoliväli ylitetty



Kauden puoliväli on nyt ohitettu ja omat pääkisat ovat jo takanapäin. On tullut aika koota yhteen tähän asti ajamani kisat ja tulokset. Jostain syystä on ollut työn ja tuskan takana saada nyt aikaiseksi blogitekstiä. Ehkä se nyt helpottaa kun sai pitkästä aikaa kirjoitettua. Mutta mennään pidemmittä puheitta asiaan.

Mennyt kausi on ollut melko vaihteleva kunnon ja tuloksien valossa. Myös motivaatio ja mieliala on seilannut laidasta laitaan. Talvi sujui harjoittelun suhteen kohtalaisesti ja omasta mielestä paljon tasaisemmin kuin edellinen talvi. Muutin hieman harjoittelun painopistettä ja pyrin kehittämään tippuneita voimaominaisuuksia sekä lisäämään kestävyyttä. Koko kauden olen oikeastaan huomannut sen, että kestävyys on parempi kuin viime vuonna, mutta vauhti on ollut kateissa. Alkukauden maantiekisoissa ja maastomaratoneissa vauhti oli tosi nihkeää hetken toivon pilkahduksia lukuun ottamatta, mutta muuten jaksoin yleensä melko tasaisesti puurtaa kisat maaliin saakka. Tulokset olivat ihan tyydyttäviä, mutta omiin tavoitteisiin suhteutettuna alkukausi oli katastrofaalisen huono. Ensimmäisten kisojen jälkeen teki mieli työntää pää pensaaseen ja lopettaa koko pyöräily kun ajaminen oli niin säälittävää. Vauhti kuitenkin parani hieman jo toukokuun aikana. Kun maksimisuorituksia tuli enemmän, se näkyi myös kisavauhdissa.

Focuksen Raven 29er –pyörä on pelannut koko kauden erinomaisesti, Gutzyn ravinteita on riittävästi, Wattbikella pystyy tekemään sisätreenit, Rudyn kypärä ja ajolasit vauhdittavat menoa, en ole varsinaisesti kesätöissä ja muutenkin puitteet on kunnossa siihen että tuloksen tekeminen on mahdollista. Kaikki on ollut kiinni vain omasta tekemisestä ja motivaatiosta. Toukokuun lopussa tulin kipeäksi Viitasaaren XCO-kisan jälkeen ja pari viikkoa meni sairasteluun ja toipumiseen. Laajavuoressa päätin ajaa sitten vain pikkumaratonin, että saisin tuntumaa vauhdikkaampaan ajamiseen. Kokeilu kannatti ja ajoin kauden parasta ajoa, vaikka vieläkin kärkikuskit meni omaa vauhtiaan. Sen jälkeen valmistauduin huolella SM-tempoon, jonka olin asettanut etukäteen kauden päätavoitteeksi. Kävin ajamassa tempoa edeltäneenä sunnuntaina Virossa Rattamaraton MTB-kisan jossa ajoin elämäni parasta maratonajoa. Odotukset tempoon oli korkealla. Valmistautuminen sujui mielestäni hyvin, mutta ehkä talven kuntopohja ei ollut riittävä, koska tempossa en pystynyt ajamaan hyvää suoritusta. Ehkä en ollut myöskään palautunut täysin sunnuntain kisasta kun tempo oli jo keskiviikkona. Ensimmäinen puolikas oli silkkaa rimpuilua ja luovutin jo henkisesti. Toisella puolikkaalla sain ajon rullaamaan ja tulin loppuosuuden hyvin. Sija 8. oli suuri pettymys viime vuoden pronssin jälkeen, vaikka taso olikin tänä vuonna kovempi ja hävisin kärjelle suurin piirtein saman verran kuin viime vuonna.

Tempon pettymyksen jälkeen oli vaikea kasata itseä uudestaan. Olin viikon ajamatta pyörää, kunnes menin lähes kylmiltään ajamaan Ahveniston moottoriradalle Koh-i-noor-kisan. Ajo kulki omaan tasoon nähden liiankin hyvin ja odotukset oli kovat viikonloppuun. Lähdin Latviaan ajamaan kovan XCO-kisan. Kuten arvata saattoi en päässyt kisassa mihinkään. Torstain maantiekilpailu oli vienyt mehut kropasta ja Latvian armoton 33 asteen helle vei loput. En päässyt kisassa mihinkään vaikka sykkeet oli normaalit ja keskeytin ajettuani vajaa kaksi kierrosta. Mieliala painui jälleen ”syvälle suohon”. ”Ei tästä tule mitään”, ajattelin. Jälleen oli vaikea kasata itseä ja viikko meni jälleen ajamatta. Ajattelin että tämä kausi on jo menetetty. Onneksi perhe jaksoi tsempata ja sain jälleen treenijuonesta kiinni. Valkeakosken XCO-kisassa oli jo viitteitä paremmasta.
Valkeakoskella ajamisessa oli jo yritystä. Kuva: Veikko Halme

Valkeakosken jälkeen treeni alkoi purra jo paremmin ja toiveet SM-menestyksestä heräsivät uudestaan eloon. Kauden toiset päätavoitteet XCE:n ja XCO:n SM-kisat olivat enää muutaman päivän päässä. Lauantain XCE-kisassa aika-ajossa uskoin jo karsiutuvani kun en saanut pyörää kulkemaan halutulla tavalla. Alkuerässä olin kuitenkin jo kuin uudesti syntynyt ja voitin oman eräni. Toiveet Suomen mestarin paidasta nousivat jälleen pintaan. Finaalissa sain huonon lähdön ja jäin neljänneksi metsään tultaessa. Sasu kaatui polulla kuitenkin toiselta sijalta ja siinä hässäkässä Olli Miettinen pääsi karkaamaan, mutta pääsin Andre Hagan kantaan kolmanneksi. Viimeisessä nousussa laitoin kaikki peliin ja pystyin nousemaan vielä toiseksi. Hieman harmitti että en saanut voittoa, mutta hopeakin oli balsamia haavoille alkukauden vaikeuksien jälkeen. Lähdin rennolla otteella kohti sunnuntain XCO-kisaa. En uskonut suureen menestykseen, kun viivalla oli Suomen kovimmat ja oman tasoni kuitenkin tiesin.

Eliminaattorin startissa oli ilmettä. Kuva: Veikko Halme
Sunnuntain kisassa rata oli mennyt aivan liejuiseksi ja hidasvauhtiseksi. Se sopi mulle. Tällä hetkellä ei ole riittävästi nopeutta ja rämäpäisyyttä, joten oli itselle onni että sain ajaa voimaa ja vääntöä vaativalla radalla kisaa. Lähdin maltilla liikkeelle, mutta kun ajo kulki, niin napsin hiljalleen sijoja. Monet joutuivat teknisiin ongelmiin tai keskeyttivät kun ei ollut kunto kohdallaan. Nousin täten lopulta jo viidenneksi. Uskoin pitäväni sijani loppuun asti, mutta viimeisellä kahdella kolmella kierroksella alkoi näkyä vähäisemmät treenimäärät. Aloin jäämään enemmän kärjelle ja Teemu Uusipiuhari tuli jatkuvasti lähemmäksi. Viimeisen kierroksen alkuosiossa jalka kramppasi lukkoon ja oli pakko jalkautua. Hävisin monta sekuntia aikaa. Teemu sai mut kiinni ja päästeli hetken päästä ohitse. Ei auttanut vaikka kuinka taistelin. Maalissa oli tyytyminen kuudenteen sijaan. Se oli kuitenkin lähes enemmän kuin voitto. Toivottavasti vauhti vielä paranisi kauden loppupuoliskolle. Seuraava tavoite on Jämin 84 km haaste. Lyhyiden rypistysten jälkeen pitäisi jälleen kaivaa maratonvaihde esiin. Koitan jatkossa päivittää blogiakin hiukan tiuhemmin.