tiistai 15. heinäkuuta 2014

Riemua ja pettymysten pannukakkuja



Sain pitkästä aikaa luotua uuden tekstin tänne blogiin. Viimeiset viikot ovat menneet hyvin vaihtelevasti ja tuntuu siltä että olen onnistunut mahduttamaan kohtalaisen lyhyen ajan sisään lähes kaikki tunteiden ääripäät. Mieliala on vaihdellut voitonhuumasta pyöräilyn vihaamiseen asti. Kaikkein ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että tein vähän aikaa sitten urani kenties parhaimman suorituksen ja parhaimman ajon ja sen jälkeen ajaminen oli pitkään yhtä tuskaa ja on hieman edelleenkin. Mutta mennäänpä ajassa hieman takaisin päin. Perjantaihin 27.6.

Perjantaina oli edessä vuoden ensimmäinen kohokohta. Tapahtuma, jota olin miettinyt edellisen vuoden ajan. Olin välillä itseeni uskonut ja välillä haudannut haaveet hiekkaan. Mutta silti päivä tuli ja valkeni. Tempon eli aika-ajon SM-kilpailut kolkuttivat ovella. Olen pitänyt itseäni aina viileiden sadekelien ajajana, ainakin temposta puhuttaessa, ja en ollut lainkaan pettynyt, kun aamu valkeni synkän pilvisenä, hieman utuisen sateisena ja lämpötila ei paljoa yli 10 asteen hivuttanut itseään. Lähdin veljen kanssa ottamaan alkutuntumat heti aamupäivällä pyöriin ja tein kaksi parin minuutin lyhyttä vetoa kisavauhdilla. Jalat tuntuivat vielä hieman unisilta mutta lupaavalta sen suhteen että illalla saattaisi jysähtää. Jalat olivat jo yli viikon ajan tuntuneet vahvoilta ja tuntuivat jatkuvasti paremmilta kisan lähestyessä. Kisapaikalla keskityin vahvasti omaan suoritukseeni ja odotin lähtöä. Keskittymistä sotki hieman ajoasentomittaukset, jotka aiheuttivat monille muutaman harmaan haivenen hiuskuontaloon. Osa joutui turvautumaan hätäisiin ratkaisuihin, jotta ajoasennosta saatiin UCI-sääntöjen mukainen. Oma pyörä meni läpi tarkastuksista ja lopulta pääsin lähtökorokkeelle. Olin mielestäni melko paineitta liikkeellä sillä lähtönumeroni oli ajajajoukon kärkipäästä ja en kuulunut sen perusteella ennakkosuosikkeihin ja niin sanottuun ”kuumaan ryhmään”. Treenimäärää tuli talvella ehkä noin 6-10 tunnin viikkotahdilla, joten senkään puolesta en kuulunut mitalikandidaatteihin. Asennoiduin kuitenkin niin että kisassa voi sattua mitä vaan ja annan kaikkeni reitille miettimättä liikaa ennakkoon mitaliasetelmaa. Yksi pieni lisämotivaattori oli myös veljen haaste: ”Lupaan tarjota pizzan, jos ajat mitaleille 6 tunnin treeniviikoilla.”

Lähdin reitille velipojan valmentajan ohjeet kirkkaana mielessä: ”Ensimmäisen ison mäen jälkeen eli noin 10 km kohdalla pitää pystyä vielä kiristämään vauhtia.” Maltoin mieleni ja vaikka jalat tuntuivatkin jo alussa kohtalaisen hyviltä, päätin säästellä mäen päälle asti. Onnistuinkin mielestäni siinä sillä tunsin itseni vielä melko vahvaksi mäen jälkeen. Päätin lisätä hieman kaasua ja kun reitti kääntyi peltoaukealle lievään myötätuuleen, nautin ajamisesta niin paljon kuin siitä vain voi nauttia. Tunsin liitäväni eteenpäin myrskyn lailla ja nautin suunnattomasti jokaisesta polkaisusta. Edellä ajavien kilpailijoiden selkiä tuli vastaan tasaiseen tahtiin ja välillä vilkaisin taakseni hakien henkistä voimaa. Huoltoauto seurasi koko ajan uskollisesti ja jatkoin eteenpäin täydellä höyryllä. On paljon etua että auto ajaa perässä, koska tuntuu koko ajan siltä että olet takaa-ajettuna. Ja lisäksi, kun omat läheiset ihmiset tai kaverit istuvat autossa katsomassa, niin se auttaa. Tie mutkitteli peltojen halki ja saapui kierroksen toisen, kaksiosaisen, ylämäen juurelle. Silloin iski paha hetki. Hapot jylläsivät koivissa ja usko hyvään sijoitukseen tuntui murenevan. Näin kuitenkin että muillakin oli vaikeaa ja sain itseluottamuksen takaisin. Iskin laskuun kahdeksaakymppiä ja lähdin kohta sen jälkeen uudelle kierrokselle eli suoraan pitkään ylämäkeen. Ensimmäisen kierroksen ajajia oli menossa ylös mäkeä ja päätin että nyt voi antaa kaikki peliin. Iskin ohi kahdesta ajajasta mäessä ja jatkoin koko kierroksen hurmoksessa. Kun viimeinen siirtymä takaisin maalialueelle alkoi, aloin jo uskomaan siihen että jaksan loppuun asti. Vaikka viimeiset kilometrit tuntuivat pitkiltä, koin selvinneeni niistä kohtalaisesti ja heittäydyin heti maalin jälkeen nurmikolle makaamaan. Miten onnellinen olinkaan. Olin pystynyt antamaan kaikkeni. Vaikka en olisi ollut kympin joukossa, olisin ollut ajooni tyytyväinen. Enempää ei ollut jaloissa. Lopen uupuneena lähdin palauttelemaan ja joku tuli tsemppaamaan että voi riittää jopa mitaleille. Lähdin temporeittiä vastakkaiseen suuntaan ja tarkkailin kärkiajajien menoa. Aloin jo uskoa että tänään voin olla korkealla. Eivät muutkaan juuri kummoisemmin ajaneet. Saavuin takaisin maalialueelle juuri parahiksi nähdäkseni Samuel Pökälän tulevan maaliin Suomen mestarina. Omasta sijoituksestani en ollut tietoinen, kunnes isäni tuli kertomaan että olin kolmas. En meinannut uskoa sitä todeksi. Tavoitteeni oli täyttynyt vaikka se oli tuntunut mahdottomalta. Kiitokset vaimolle, joka istui huoltoautossa, kiitos perheelle, kiitos Medilaserin tiimille ja kiitos Wattbiken maahantuojalle, joka mahdollisti talven sisäharjoittelun.
Tavoite täyttynyt! Kuvaaja: Veikko Halme

Kisahuumaa seurasi raskas viikko. Olin aivan loppu kisan jälkeen, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tympeä varastotyö yhdistettynä väsyneisiin jalkoihin veti mielen aika alas. En osannut iloita saavutuksesta. Pohjakunto on niin heikko että kropalle oli täysi shokki ajaa noin raaka kisa. Seuraavalla viikolla yritin ajaa väkisin mutta ajo meni vain huonompaan suuntaan ja tuntui että lyön päätä vain seinään. Lepäsin seuraavan viikonlopun unohtaen kokonaan urheilun. Sitten olo tuntui jo hieman paremmalta ja teinkin viikon puolivälissä uuden tempoennätyksen 10 kilometrillä, parantaen vanhaa ennätystäni 15 sekuntia. Sitten olin taas loppu, mutta perjantaina sain tehtyä hyvän vetotreenin. Lauantaina en ollut vielä palautunut täysin perjantaista mutta lähdin tekemään veljen kanssa muutaman lyhyen vedon. Eikä kulku ollut kovin hyvää. Sunnuntaina oli edessä Valkeakosken kansainvälinen XCO-kisa, mutta en pystynyt siihen motivoitumaan. Ajamisessa ei ollut nautintoa eikä intoa. Jalat olivat väsyneet ja rankka helle ja raaka rata kypsyttivät ajohalut ja lopetin ajettuani reilu puolet kisasta.
Kuuma! Kuvaaja: Veikko Halme

Kisan jälkeen tuntui tyhjältä, väkisin vääntämiseltä. Yksi kauden päätavoitteista oli jo saavutettu tempo-mitalin muodossa ja se vei jotenkin pohjaa motivaatiolta. Tällä viikolla on kuitenkin tulossa kauden toinen päätavoite, Rovaniemen XCE ja XCO SM-kisat, joihin ehkä löydän jälleen motivaation. Uskon niin. Ongelmana on kuitenkin, että talven kuntopohjat alkaa olla syöty, enkä palaudu edes vähäisistä treeneistä, saati kisoista. Tarvitsen hetken huilia ja puhdasta treeniä. Tarkoituksena on ajaa Rovaniemen kisat ja ensi viikon rata SM. Sitten aion pitää määrittelemättömän pituisen kilpailutauon. Teen vain treeniä enkä mieti kisatavoitteita. Palaan kuitenkin sitten viimeistään syksyllä. Ei sitä kauaa malta varmaan olla pois näistä kekkereistä. Mutta ei mennä vielä niin pitkälle vaan keskitytään seuraaviin koitoksiin. Perjantaina ratkaistaan Suomen maastopyöräilyn sprinttiherruus…